Kuten kuka tahansa nuori nainen, haaveilin opiskeluaikanani kovasti "sen oikean" löytämisestä, häistä ja avioliitosta. Aika usein tällaiset mietinnät olivat puheenaiheena kavereidenkin kanssa. Tuolloin mulla oli mielessä selkeä kuva siitä, minkälaista elämä tulisi olemaan. Mulla olisi oma, suuri ja tärkeä tehtäväni ja kutsumukseni maailmassa/seurakunnassa, jota toteuttaisin ja miehellä olisi omansa. Jossain määrin mahdollista olisi, että nämä kutsumukset hieman linkittyisivät toisiinsa, mutta tässäkin tapauksessa molemmilla tulisi ehdottomasti olla omat projektinsa. Ihmettelin, ja ehkä hieman säälinkin niitä vaimoja, jotka omistivat elämänsä miehensä kutsulle ja tekivät työtä tämän rinnalla (mahdollisesti näkymättömissä) eivätkä omissa projekteissaan. Heittivät syyttä suotta hukkaan oman elämänsä ja mahdollisuutensa, ajattelin.

Enkä ollut yksin näiden ajatusteni kanssa. Mistä tällainen ajattelu sitten nousee? Suurena syynä näen aikamme yksilöllisyyttä korostavan kulttuurin. Minä on aina minä, jopa avioliitossa, jossa tärkeimmäksi pitäisikin tulla me. Toinen syy on varmaankin se, että nykyään ihmisen arvo ja identiteetti määräytyy pitkälti hänen tekemisiensä ja saavutustensa mukaan. Jos et tee mitään näkyvää, et ole kukaan.

Vuosien ja oman avioliiton myötä näkemykseni tästä on kokenut melkoisen mullistuksen. Toki mulla on unelmia ja haaveita elämästä ja siitä mitä haluan tehdä. Ne eivät kuitenkaan ole pelkästään omiani, vaan minun ja mieheni yhteisiä. Yhdessä me teemme työtä niiden eteen. Kun olen naimisissa mieheni kanssa, me olemme ME. Yksi yksikkö, ei enää kaksi erillistä ihmistä. Jos tällaisella yksiköllä on kaksi eri päämäärää, syntyy väistämättä ongelmia.